Rakas Vilhelm Moberg,
Olet aivan oikeutetusti vainonnut minua lukemattomia kertoja suden hetkellä työstäessäni musikaalia Kristinasta. Maineesi ja tekosi ovat aivan oikeutetusti saaneet minut epäilemään yritykseni järkevyyttä. Mutta kun epäilys on ollut vahvimmillaan, juuri Sinun tekstisi on ollut parhain liittolaiseni. Tekstiä kohtaan tuntemani palava intohimo on aina ylittänyt epäilyksiä herättävän syvän kunnioituksen ja luomisen tuskan. Olisi täysin typerää kuvitella, että meidän Kristinamme olisi sama kuin Sinun. Mutta yhdestä asiasta voit olla varma: Me rakastamme häntä aivan yhtä paljon kuin Sinäkin.
Kiitollisin terveisin Björn Ulvaeus
Epäilys omista kyvyistäni tehdä oikeutta suurelle kirjailijalle oli aitoa ja huoli odotettavissa olevasta, yleisön ja kriitikkojen langettamasta tuomiosta niin suuri, että suunnittelin lähteväni lautalla Kööpenhaminaan heti esiripun laskeuduttua. Sieltä minä ja vaimoni Lena olisimme lentäneet Roomaan. Ajattelin, että Rooma sijaitsisi riittävän kaukana ja siellä olisin ruotsalaisen lehdistön ja muiden mahdollisten kammottavasta fiaskosta toitottavien raporttien saavuttamattomissa. Emme me sitten kuitenkaan matkustaneet ‒ onneksi ‒ sillä kritiikki ei ollut vain armollista vaan ylitsevuotavan positiivista. Nykyään jalkani eivät enää tärise aivan yhtä paljon seistessäni jättiläisen edessä. Mutta tunnen yhä yhtä suurta kunnioitusta ja arvostusta teosta kohtaan.
Yhä uudelleen ja uudelleen kohtalonani tuntuu olevan Kristinan ja Karl Oskarin luokse palaaminen ja tuttavuussuhteiden solmiminen heidän kanssaan. Niin on ollut siitä lähtien, kun teini-ikäisenä luin romaanit ensimmäisen kerran 60-luvulla, aina tähän päivään saakka, kun Kristina från Duvemåla tullaan esittämään Helsingin Svenska Teaternissa. Maastamuuttajat-teoksessa on verraton esipuhe, joka päättyy näihin sanoihin: ”Kotipitäjässä heidän nimensä ovat unohtuneet, ja heidän maastamuuttonsa seikkailu on pian siirtyvä tarun ja legendan maailmaan.” (Suomentanut Kristiina Kivivuori, Otava 1974) Tämän lauseen vetovoima sai Benny Anderssonin ja minut aikoinaan päättämään, että kirjoitamme musikaalin Kristinasta ja Karl Oskarista, sillä Mobergin proosassa rivien välinen musiikki on niin ilmeistä. Tekstissä ajoittain ilmenevä runollinen tiiviys suorastaan huutaa tulla lauletuksi.
Aldrig mer står vi med mössan i hand
Trötta av herrarnas tal
Här växer träden till himmelens rand
Skulle vi ångra vårt val
Vi som alltid har hukat under låga tak
Tigande och sväljande förtreten
Nu har vi rest oss, går med ryggen rak
Här är vi kvitt överheten
Kun taas Kristina laulaa koti-ikävästä ja harkitsevaisuudesta:
Far och mor i grinden då jag kom och tog farväl
Bilden av dem bär jag i mitt hjärta och i min själ
Varje natt far jag tillbaka och vägen blir allt längre till
Landet Långt Bort och Längesen
där vi viskade förtroligt i skymningen
på bänken invid törnrossnåren
ljusa kvällar om våren
En vieläkään kykene lukemaan kappaletta yksinäisestä, vanhasta Karl Oskarista ja kuluneesta Smoolannin Ljuderin pitäjän kartasta tuntematta palaa kurkussani. Hänen vapisevat vanhan miehen sormensa seurailevat tuttua tietä, jota hän joka lauantai-ilta kulki rakastamansa Kristinan luo. Mielessään hän näkee kaikki ohittamansa paikat, ja lopulta silmiin osuu Kristinan siniruutuinen hartiahuivi iltaruskossa. Seuraavassa hetkessä he jo istuvat kihlaparina ja ”kuiskailevat luottamuksellisesti toisilleen penkillä orjanruusun katveessa”. Siten Karl Oskar kulkee muistoissaan tallaamaansa polkua päivästä toiseen. Se on niin sydäntä raastava yksinäisyyden kuvaus, ettei sille ole vertaa. Yksinäisyys tuntuu niin sietämättömältä juuri siitä syystä, että puolisoiden välistä rakkautta on kuvattu niin voimakkaasti. Kristina ja Karl Oskar eivät juuri puhu rakkaudestaan, mutta heidän tekonsa puhuvat puolestaan. Kristinan vetäessä viimeisen henkäyksensä ja hänen rakastamansa astrakaaniomenapuun hedelmän vieriessä pois hänen kädestään tiedämme kokeneemme elämänmittaisen rakkaustarinan, jolle ei ruotsalaisesta kirjallisuudesta löydy vertaista.
Sanotaan, että Moberg käytti 12 vuotta esitöiden tekemiseen, ennen kuin aloitti varsinaisen kirjoittamisen. Tehdessäni omaa huomattavasti vaatimattomampaa esityötäni tunsin usein kulkevani hänen jäljissään. Maastamuuttajien seudut Lounais-Smoolannissa kivisine peltoineen, vaivalla rakennettuine riukuaitoineen ja köyhine maaperineen ‒ siellä pystyin kuvittelemaan, miten Karl Oskar kampeaa ja kiroaa karuja peltojaan, jotka hän osti isältään. Kykenin näkemään, miten hän keskeytti turhan raadantansa, kohotti katseensa ja unelmoi maasta lännessä. Ja Amerikassa seisoin paikassa, jossa Mobergin kerrottiin seisseen, kun hän vihdoin oli tehnyt päätöksen ja löytänyt kotiin: ”Tämä on Nya Duvemåla.” Kukkivat niityt, Ki-Chi-Saga-järvelle viettävä hedelmällisen lihava maa. Rantaviivalla seisoessani näin Robertin palaamassa jalkaisin kultakentiltä murtuneena miehenä. Tuonne saarelle nälkiintyneet intiaanit kerääntyivät ennen viimeistä kapinaa. Kuulin, miten heidän laulunsa kaikui järven yllä.
Ja eräällä Ki-Chi-Sagan niemellä uudisraivaajat katsastivat omia hautapaikkojaan, tässä maassa he tulisivat itse lepäämään. Kävelin siellä hitaasti ja luin heidän nimiään rapautuneista hautakivistä. Oli hiljainen kesäpäivä, ja rauha oli rikkumaton. Oli helppo ymmärtää, miksi syynimiehet olivat valinneet juuri tämän paikan. Vilhelm Mobergin henki tuntui leijailevan kaikissa paikoissa, joista etsin Duvemålan Kristinaa. Voin todella sanoa tunteneeni hänen läsnäolonsa ja toivon hartaasti pystyneeni välittämään edes osan tuosta läsnäolosta ja tunteesta musikaaliimme.
Kohtaloni on palata Maastamuuttajat-kirjasarjan pariin yhä uudelleen, enkä ole siitä yhtään pahoillani. Olen ainoastaan kateellinen sille onnelliselle henkilölle, joka ei vielä ole lukenut romaaneja, vaan saa ensimmäisen kerran astua Kristinan ja Karl Oskarin maailmaan. Jos musikaalimme pystyy johdattamaan hänet sinne, olemme edesauttaneet aavistuksen myös ruotsinkielistä kirjallisuutta.
